Länsimaisesta lääketieteestä

Viime talvena tulin jostakin syystä pohtineeksi paljon länsimaista lääketiedettä. Analyysini tuloksena oli oivallus siitä, että sen keinot "parantaa" ihminen ovat pääsääntöisesti irti leikkaaminen, myrkyttäminen, jäädyttäminen tai polttaminen. "Parantamisprosessien" päämääränä on ensisijaisesti oireiden peittäminen tai lopettaminen, mutta sairauteen johtaneista syistä ollaan harvoin kiinnostuneita. Syiden ja seurausten pohdintaan suhtaudutaan ylioikaisesti. Niistä kiinnostuneelle todetaan usein kummastellen, eikö oireen poistuminen riitä ja ole itseasiassa sama asia kuin parantuminen? Vallitsevan ajattelun tuloksena vaihtoehtoiset hoitomuodot luokitellaan alentuvasti pseudotieteiksi ja niiden kannattajat naiveiksi.

Parhaimmillaan länsimainen lääketiede on silloin kun se korjaa. Se on lyömätön kun ihminen on parsittava kokoon tai hänestä on saatava jotakin ylimääräistä ulos. Myös antibiootit ja rokotusten alkuperäinen mekanismi ovat olleet nerokkaita ja ovat sitä edelleenkin, kun niitä käytetään harkiten varmasti oikeaan tarkoitukseen. Varsin usein myrkyttäminen kuitenkin perustuu vain pienemmän pahan periaatteeseen; katsotaan kumpi selviää, tauti vai ihminen. Jokainen lääkekuuri heikentää vastustuskykyä ja rasittaa elimistöä silloinkin kun kyseessä ovat vain perinteiset särkylääkkeet tai antibioottikuurit.

Kliinisen lääketieteen loogisuus ja ylivertaisuus on tietenkin vahvasti kulttuuri- ja aikasidonnaista. Jos sitä ajatellaan toisenlaisesta näkökulmasta se saa vähintään naiveja ellei jopa älyttömiä piirteitä. Vielä 1700-luvulla kliinisen lääketieteen tehokkain parannuskeino oli laskea verta sairaasta, oli sairaus mikä tahansa. Useimmat kuolivat, sitkeä saikin olla jos influenssasta selvisi litran, parin verenhukan jälkeen. Aivojen uskottiin pitkään olevan räkää tuottava elin vailla muuta merkitystä. Sokeria ja jopa tupakkaa on pidetty lääkkeenä. Kasveja ja rohtoja käyttävät leimattiin noidiksi. Sairauden syy tosin oli useimmille varsin selvä, vaikkakin mystinen  - paha silmä tai synnit.

Nykyisinkin sairauteen johtaneet varsinaiset tekijät ovat useimmiten aivan yhtä mystisiä. Suhtautuminen on pohjimmiltaan fatalistista, taka-alalla väikkyy tietoisuus siitä, etteivät kaikki sairastu taudinaiheuttajan läsnäolosta tai altistavista tekijöistä huolimatta.  Harva kuitenkaan koskaan pohtii asiaa sen tarkemmin ellei sitä kohtaa jostakin syystä henkilökohtaisesti.

Keskustelin talvella muutaman vakavasti sairastuneen kanssa sairastumisesta, parantumisesta ja niihin johtaneista tekijöistä. Kumpikaan heistä ei ollut ns. vaihtoehtoihminen, ja silti molemmat katsoivat asenteen vaikuttaneen erittäin voimakkaasti varsinkin parantumiseen. Toinen kertoi yhtenä päivänä tajunneensa vuosikymmeniä jatkuneiden negatiivisten tunteiden keräämisen varmasti vaikuttaneen siihen, että jokin söi häntä sisältä, kirjaimellisesti. Tajuaminen johti asenteen muuttumiseen, hän koki sen olevan ainoa keino parantua. Samalla mieli ja koko suhde elämään muuttui. Kyseinen henkilö oli silminnähden säteilevämpi ja positiivisempi kuin aikaisemmin, sairaudesta ja rankoista hoidoista huolimatta. Myöhemmin keväällä hän kertoi sitten olevansakin toistaiseksi parantuneeksi julistettu.

Psykosomaattisista sairauksista on puhuttu jo ainakin yhdeksänkymmentäluvun alusta lähtien muussakin yhteydessä kuin luulosairaiden höpinöinä. Tiedetään, että stressi ja suru altistavat sairauksille, ja että jonkinlainen yhteys on parantumattomasti sairaiden ihmeparantumisten ja heidän sisäisen elämänsä välillä. Moni sanoo psyykkaavansa itsensä terveeksi, ja toisaalta vatsataudista puhuttaessa ainakin pari seurueesta voi jo pahoin. Altistavien tekijöiden joukossa ei kuitenkaan kliinisessä lääketieteessä vielä virallisesti puhuta patoutuneiden tai pitkäaikaisten negatiivisten tunteiden vaikutuksesta sairastuvuuteen, vaikka moni vakavasta sairaudesta parantunut muuta kertoisikin.

Jos ajatukset kuitenkin ovat energiaa, ja energia riittävän nopeasti värähdellessään muuttuu aineeksi, eivätkö negatiiviset tunteetkin voi aikojen kuluessa edesauttaa muiden altistavien tekijöiden ohella mm. syöpään sairastuvuutta? Mielenkiintoisen kirjan tästä on kirjoittanut Deb Shapiro, joka ei kirjassaan "Kehosi paljastaa mielesi" yritä syyllistää ketään sairauksistaan tai edes väittää, että kaikki sairaudet väistämättä johtuvat täysin mielestä, mutta pohtii monipuolisesti erilaisten tunteiden aiheuttamia lihasjännityksiä, hengityspoikkeamia jne. jotka sitten lopulta aiheuttavat erilaisia sairauksia. Kirjassa ei oikeastaan ole mitään mystistä, päin vastoin, se käy järkeen erityisesti altistavia tekijöitä ajatellen paremmin kuin olisi kuvitellutkaan. Sen lukeminen avaa erilaisia näkökulmia ihmisen keho-mielikokonaisuuden yhteyksiin ja saa miettimään kuinka itse reagoi esimerkiksi erilaisiin tunnetiloihin välittömästi kehollaan.

Niin, ja miksi mielestäni oireiden poistuminen ei välttämättä ole sama asia kuin parantuminen? Sen sijaan, että myrkytetään elimistöä mahdollisesti samalla tauti tappaen, kannatan keinoja, jotka tähtäävät kehon kykyyn itse poistaa tauti. Mahdollisimman hyvän vastustuskyvyn hankkiminen oikealla ravinnolla ja hyvillä elämäntavoilla toimii parhaiten. Todellisen tarpeen tullen sitten lääkkeetkin toimivat paremmin ja vähemmällä annostuksella. Omaan oloon ja hyvinvointiin vaikuttavat myös hämmästyttävän paljon kunnollinen, syvä hengittäminen, kehon virheasentojen ja lihasjännitysten korjaaminen sekä riittävä aika päivittäin rentoutua ja rauhoittua ilman aistiärsykkeitä. Jokainen hiljainen hetki yrttiteen äärellä tai vain seinää mitään ajattelematta tuijottaminen on satsaus omaan terveyteen. Niin myös venyttely aamuauringossa, ystävälliset sanat ja positiiviset ajatukset, omien rajojen tunteminen ja näyttäminen edesauttavat paitsi hyvää mieltä myös terveyttä.